|
Ilona Ihaksi, Riikka Jäske, Mira
Korjus, Johanna Roto, Eeva Sokka Suomen väestöennusteet maakunnittain
1. JOHDANTO Laudaturmetodikurssin projektityömme käsittelee Suomen maakuntien väestön kehitystä ja väestöennusteita. Keskeisiä teemoja ovat muuttoliike, väestön ikärakenteen muutokset sekä näiden yhteisvaikutus. Työn tarkoituksena on tarkastella maamme tulevaisuudennäkymiä väestörakenteen ja väestön määrän muuttuessa. Keskeisenä aineistona tutkimusta tehtäessä ovat olleet Tilastokeskuksen väestöennusteet. Maakuntien välinen muuttoliike johtaa väestön keskittymiseen ja ikärakenteen muuttumiseen lähtö- ja tulomuuttoalueilla ja sitä kautta alueiden erilaiseen asemaan. Jälkiteollisessa tietoyhteiskunnassa väestö keskittyy Etelä-Suomeen ja suuriin yliopistokaupunkeihin, joissa koulutusorganisaatioiden ja alueellisten yksiköiden verkostoituminen tuottaa osaamista. On ennustettu, että tulevaisuudessa pärjäävät parhaiten ne seudut, jonne osaaminen keskittyy. Suomen väestönkehitys on vaiheessa, jossa väestö alkaa vähentyä parin vuosikymmenen kuluttua. Väestörakenteen muutokset ovat väkiluvun muutoksia merkittävämpiä: vanhusten osuus väestöstä kasvaa. Tämä aiheuttaa kehittämistarpeita palvelusektorille. Syntyvyys vähenee, joten lasten osuus väestöstä pienenee. Entistä vähäisempi määrä työikäisiä joutuu elättämään entistä suuremman määrän vanhuksia ja Suomea saattaa kohdata työvoimapula (Tilastokeskus 2002). Väestön vanheneminen on yleiseurooppalainen ilmiö: vuoteen 2020 mennessä Suomen vanhusten määrä on Euroopassa Italian jälkeen toiseksi suurin (Tasapainoisen… 2001). Maailman väestö vanhenee tuntuvasti parin seuraavan sukupolven aikana. Vuonna 2050 joka viides maapallon asukas on yli 60-vuotias, kun nyt vanhuksia on noin joka kymmenes. Tähän johtavat etenkin väestönkasvun supistuminen, nykyiset suuret nuoret ikäluokat ja yleinen eliniän piteneminen. YK onkin nimennyt tulevan vuosikymmenen 2005-2014 vanhusten vuosikymmeneksi (Palo 2002). 2. ALUEELLINEN KEHITTYMINEN JA ALUEPOLITIIKKA Suomessa varhainen asutus sijoittui hyvien vesireittien tuntumaan. Teollistumisen myötä kaupungistuminen yleistyi asutuksen alkaessa keskittyä maaseudulta teollisuuspaikkakunnille. Teollisuuden sijoittumiseen vaikutti mm. rautateiden rakentaminen. Tieverkon kehittyminen puolestaan yhdisti rannikon suuret kaupungit sisämaahan. Liikenneyhteyksillä on ollut maatalouden työllistävän vaikutuksen vähenemisen ja teollisuuden rakennemuutoksen ohella keskeinen vaikutus suomalaisen yhdyskuntarakenteen muotoutumiseen. Liikenteellisen murroksen myötä Suomessa alkoi hahmottua keskusten ja vaikutusalueiden järjestelmä. Rautateiden ja satamaliikenteen varaan kehittyneen teollisuuden painopiste sijoittui eteläiseen Suomeen (Schulman 1999: 134–135). 2.1. Ydin ja periferia – suomalaisten keskusten ja vaikutusalueiden muotoutuminen Keskus ja sen vaikutusalue muodostavat toiminnallisen kokonaisuuden, joiden välillä on vuorovaikutusta. Keskus elää vaikutusalueensa varassa ja toisaalta keskukseen ovat keskittyneet toiminnot, joita vaikutusalue tarvitsee. Väentiheys ja toiminnot ovat tiheimpiä keskuksessa ja vähenevät keskuksesta etäännyttäessä (Stutz & de Souza 1998; Fellmann et al. 1999: 354). Keskukset muodostavat alueellisen hierarkian. Ylemmän tason keskus sisältää alempien tasojen keskusten palvelut laajennettuina. Helsinki on maamme pääkaupunkikeskus, jonka vaikutusaluetta on koko Suomi. Hierarkiassa seuraavaksi tulevat valtakunnanosan keskus, maakuntakeskus, kaupunkikeskus, kuntakeskus ja alimmalla tasolla on kyläkeskus (Ervasti et al. 2001: 180). Hallinnollisista syistä alueet jakautuvat toiminnallisesti pienempiin osa-alueisiin tai ovat osa laajempaa kokonaisuutta. Suomen väliportaan aluejärjestelmän perusyksiköt ovat läänit ja maakunnat. Läänit muodostavat maassamme viisi hallinnollista aluetta ja niitä pienemmät alueyksiköt, maakunnat 20 aluetta (Paasi 1999: 100). Maakunta koetaan kansan omasta toiminnasta nousevaksi, alhaalta ylöspäin toimivaksi hallinnolliseksi alueeksi. Maakunnissa siis kohtaavat hallintonäkökulma, kansankulttuuri ja ihmisten alueellinen identiteetti. Alunperin maakunnat ovat syntyneet keskusten ja niiden vaikutusalueiden hahmottumisen tuloksena 1800-luvun jälkipuoliskolla (Paasi 1999: 102; STV 2001: 75). Vuosien 1994 ja 1997 välisenä aikana Suomessa toteutettiin aluehallinnon muutos, joka alkoi maakuntien liittojen perustamisella ja päättyi TE- eli työvoima- ja elinkeinokeskusten aloitettua toimintansa (Kosonen et al.1999). Maakuntien liitot ovat kuntayhtymiä, jotka vastaavat maakuntien alueellisesta kehityksestä. Niiden merkittävimpiä velvollisuuksia ovat aluetukiin liittyvät valmistelut sekä ohjelmien laadinta ja niiden toteuttamisen seuranta. Maakuntien ja niitä edustavien maakuntien liittojen alueet (kuva 1) ovat vuodesta 1997 alkaen olleet yhteneväiset. EU:n alueluokituksessa maakunnat muodostavat NUTS 3 -tason (Paasi 1999: 102; STV 2001: 75).
Kuva 1. Suomen maakuntajako ja pääkaupunki-, valtakunnanosa- ja maakuntakeskukset. Kunta on paikallistason hallinnollinen ja toiminnallinen perusyksikkö. Suomen kunnat ovat joko kaupunkeja tai maalaiskuntia. Suomessa kuntauudistuskeskustelu kiihtyi 1960-luvulla, jolloin teollistumisen ja kaupungistumisen myötä väestöä muutti maaseudulta kaupunkeihin ja taajamiin. Kuntauudistuskeskustelujen tavoitteena oli väestömäärältään pienten kuntien yhdistäminen suuremmiksi kuntakokonaisuuksiksi. Vuonna 2001 Suomessa oli 448 kuntaa. Vuodesta 1934 vuoteen 2001 Suomessa on lakannut olemasta 124 kuntaa, joko kuntaliitosten tai toiseen kuntaan sulauttamisen seurauksena. Kuntaliitoksessa kaksi tai useampia kuntia yhdistyy, jolloin tuloksena on uusi kunta (Katajamäki 1979: 2–6; Kunta 2002). Viimeisimpiä kuntaliitoksia ovat 31.12. 2000 solmittu Mikkelin mlk:n, Mikkelin ja Anttolan kuntaliitos sekä Kuoreveden ja Jämsän kuntaliitos (Kuntamuutosten luettelo 2002).Väestömäärältään pienten ja alueellisesti suppeiden kuntien yhdistäminen suuremmiksi kunniksi ja suurempiin kuntiin on yksi keino kuntarakenteen yhtenäistämiseksi ja vahvistamiseksi sekä asutuksen alueellisen epätasaisuuden tasoittamiseksi (Tasapainoisen… 2001). Kuntaliitosten vaikutuksia on koottu taulukkoon 1. Tulonsiirtojärjestelmillä pyritään takaamaan toimeentulo eri yhteiskuntaluokkien jäsenille (Salavuo 1997:1). Horisontaalinen tulonsiirto merkitsee tuloerojen tasaamista progressiivisen verotuksen keinoin. Valtion tulo- ja varallisuusvero on progressiivista: veron prosentuaalinen määrä on sitä suurempi, mitä suurempi on tulo tai varallisuus on (Veronmaksajat 2002). Näin pienituloisten nettotulot jäävät suhteessa suurituloisia suuremmiksi, mikä tasaa nettotuloeroja. Myös monet sosiaaliturvaetuudet kohdistuvat progressiivisesti siten, että pienituloiset saavat enemmän mm. asumiseen liittyviä etuuksia (Ruotsalainen 1999). Vertikaalinen tulonsiirtojärjestelmä on alueiden tasa-arvoon pyrkimistä: heikommin menestyneiden alueiden kehitystä tuetaan paremmin menestyneiden tuella. Näin kaikilla on asuinpaikkakunnasta riippumatta tasa-arvoiset mahdollisuudet palveluiden saamiseen. Vertikaalinen tulonsiirto tapahtuu aluepolitiikan keinoin ja maakuntien liitot toimivat alueiden kehittämisestä säädetyn lain perusteella alueidensa kehittämisviranomaisina käyttäen tässä valtion aluekehitysmäärärahoja (Kangasharju et al. 1999). Valtio siirtää vuoden 2002 aikana rikkaiden kuntien verotuloista köyhemmille lähes 900 miljoonaa euroa. Pääkaupunkiseudun kunnat maksavat tästä noin kolme neljäsosaa (Mikkonen 2002). Aluepolitiikan tehtävä on turvata alueiden väestön elinolojen kehitys. Maakuntien liitot huolehtivat aluepolitiikasta maakunnissa. Tämä tapahtuu osittain EU:n rakennerahastojen tuella. Lähtökohtana on, että kansalaisten tasa-arvoiset elinolosuhteet voidaan turvata asuinpaikasta riippumatta. Tästä on kuitenkin seurannut kritiikki Etelä-Suomen "huoltajuudesta" Itä- ja Pohjois-Suomea kohtaan. Keskittymiskehitys on kuitenkin voimakasta. Maakuntien sisällä erot kasvukeskusten ja muiden alueiden välillä ovat kasvaneet (Kainulainen et al. 2001: 15, 98–99). Suuret keskukset lähialueineen menestyvät parhaiten (Keskittyvä kehitys… 2002). Eniten taloudellisia ongelmia on kasautunut alkutuotantokuntiin. Ympäristön puhtaus, hiljaisuus ja halpa asuminen eivät ole kilpailukykyisiä työpaikkojen ja palveluiden kanssa. Toimeentulon lisäksi tarvitaan muitakin hyvän elämän kriteereitä, kuten monipuolisia palveluja, jotta koko Suomi säilytettäisiin asuttuna (Kainulainen et al. 2001: 15, 98–99). Maan asuttuna pitäminen koetaan tärkeäksi. Koko maan kattavalle haja-asutukselle on esitetty esimerkiksi maatalous- ja maaseutumaiseman säilyttämiseen liittyviä sekä maanpuolustuksellisia syitä. Alueellisessa maanpuolustuksessa paikallistuntemuksella on keskeinen asema (Suomen uusjako…2002). Suomessa maaseudun rooli on ollut pitkään merkityksellinen. Sitä on ylläpitänyt etenkin laaja sodanjälkeinen asutusohjelma ja metsän keskeisyys kansantalouden perustana. Maatalouden merkitys suomalaisena työalana on vähentynyt toimeentulon edellytysten kaventuessa elinkeinorakenteen muutoksen myötä. Maatalouden kehitys johtaa välttämättä yhä erikoistuneempaan tuotantoon, suurempaan tilakokoon ja yritysmäisempään maatilatalouteen. Tämä on koitunut monien tilojen tappioksi, ja autioittanut maaseutua entisestään (Suomen uusjako… 2002). Aluerakenteiden muutoksesta syntyneitä ongelmia pyritään ratkaisemaan tukemalla vähemmän kehittyneiden osapuolten rakennemuutosta. Elinkeinorakenteiden muuttuessa tarvitaan jatkuvaa tukea syrjäisimmille alueille, kehitysohjelmien toteuttamiseksi. Aluekehitysohjelmien sisältö on ensisijaisesti maakuntien liittojen vastuulla. Lakia alueiden kehittämisestä täydennettiin asetuksella, jonka mukaan kansallisia tavoiteohjelmia ovat kehitysalue-, rakenne-, muutosalue-, maaseutu-, saaristo-, osaamiskeskus- ja raja-alueohjelmat (Kosonen et al.1999). Käynnissä on hankkeita aluelainsäädännön ja aluekehitysstrategian uudistamiseksi, valtion toimintojen uudelleen sijoittamiseksi sekä yritystukien tehostamiseksi (Alueellinen kehittäminen 2002). Syrjäseuduille on ehdotettu Norjan aluepoliittista mallia, jossa tuloveroa alennetaan henkilökohtaisesti asuinpaikasta riippuen. Pohjois-Norjassa elinkeinoelämän toimintaa helpotetaan myös muuta maata alhaisempien työnantajamaksujen avulla. Eftan valvontaelin ESAn ja EU:n säännöstöt kritisoivat kuitenkin ko. menetelmää. Suomessa valtiovarainministeriön mukaan valtionverotuksen on oltava koko maassa samanlainen asuinpaikasta riippumatta. Tuet annetaan mieluummin rahana tai palveluina. Vaihtoehtona voisi olla myös erityyppiset yritystuet ja henkilöstöön kohdistuvat toimenpiteet (Suomen uusjako… 2002; Tupla… 2002). 2.6. Euroopan Unionin aluepolitiikka Suomessa Euroopan unionin periaatteiden mukaisesti alueiden välisiä kehityseroja pyritään vähentämään. EU:n rakennerahastojen tuki ohjataan toimenpiteisiin, joilla tuetaan heikommin kehittyviä ja taantuvia alueita. Yhteisiä tavoitteita on kolme: tavoitteet 1, 2 ja 3 (EU:n alue- ja... 2002; Tavoiteohjelmat 2002). Tavoite 1 –alueet ovat vähemmän kehittyneitä alueita. Suomessa Itä-Suomen ohjelma tähtää aluetalouden vahvistamiseen, työllisyyden parantamiseen sekä osaamistason kohentamiseen. Pohjois-Suomen ohjelma pyrkii lisäämään talouskasvua yrittäjyyden kautta. Tavoite 2 –alueet ovat rakenteellisista ongelmista kärsiviä maaseutu- ja kaupunkialueita. Suomessa Etelä-Suomen ohjelma keskittyy yritystoimintaan ja yhteyksien parantamiseen. Länsi-Suomen ohjelmassa keskitytään yrittäjyyden lisäämiseen, osaamisrakenteen parantamiseen ja verkostoitumiseen. Tavoite 3 –alueilla torjutaan työttömyyttä ja kehitetään osaamista koko maassa. Tavoiteohjelmia täydennetään EU:n yhteisöaloitteilla (Yhteisöaloitteet 2002). EU:n laajeneminen vaikuttaa nykyisiin aluetukijärjestelmiin. Mahdolliset uudet jäsenvaltiot ovat nykyisiin verrattuna köyhempiä. Tästä johtuen Suomen syrjäseutujen jatkossa saama tuki saattaa pienentyä merkittävästi (Tasapainoisen… 2001). 3. MAAKUNTIEN TULEVAISUUSSTRATEGIAT Talouden, työllisyyden ja väestön keskinäinen suhde ei ole enää maakunnissa sama kuin aiempina vuosikymmeninä. Suomessa väestö keskittyy yhä enemmän maakuntien keskuksiin ja muihin kaupunkeihin, jolloin maaseudun väestö vähenee ja vanhenee. Maakuntien liitot ovat laatineet strategioita, joiden avulla ne pyrkivät säilyttämään maakunnat tulevaisuudessa elinvoimaisina. Maakuntien tulevaisuusstrategioissa yhteisinä tavoitteina kaikilla maakunnilla ovat väestörakenteen säilyttäminen, hyvinvointi- ja muiden palvelujen turvaaminen sekä työpaikkojen säilyttäminen ja maaseutujen elinvoimaisuuden turvaaminen. Maakuntastrategioissa yhteistä on myös maakunnan tavoite lisätä alueellista yhteistyötä verkottumisen avulla sekä pyrkimys kehittää alueellista osaamista. Tavoitteita pyritään saavuttamaan panostamalla koulutukseen ja tukemalla yrittäjyyttä. Kaikkien maakuntien strategioissa alueen taloutta pyritään tehostamaan erikoistumalla alueelle ominaiseen teollisuuteen sekä keskittymällä siihen teollisuudenalaan, johon alueelta löytyy osaamista. Näiden lisäksi maakunnilla on myös omia, maakuntakohtaisia kehittämistavoitteitaan (taulukko 2). Taulukko 2. Maakuntakohtaiset kehittämisstrategiat (Itä-Uudenmaan… 1999; Satanen 2000; Kymenlaakson… 2001; Etelä-Pohjanmaan… 2002; Etelä-Savo… 2002; EU:n ohjelmakausi… 2002; Hämeessä… 2002; Kainuun… 2002; Keski-Pohjanmaan… 2002; Keski-Suomen suunta... 2002; MAST2001 2002; Näkökulmia… 2002; Pirkanmaan maakuntasuunnitelma… 2002; Pohjanmaan… 2002; Pohjois-Karjalan… 2002; Pohjois-Pohjanmaan… 2002; Pohjois-Savon… 2002; Politiska… 2002; Päijät-Hämeen… 2002; Toimenpiteet… 2002; Uudenmaan… 2002; Varsinais-Suomen… 2002). 4. MUUTTOLIIKE JA SIIRTOLAISUUS Suomen väkiluku ja väestörakenne ovat seurausta syntyvyyden, kuolleisuuden ja siirtolaisuuden kehityksestä. Maan eri alueiden väkiluku ja väestörakenne ovat lisäksi sidoksissa alueiden väliseen muuttoliikkeeseen (Valkonen 1998: 30). Tulomuutto kuvaa alueelle muuttavien määrää, ja lähtömuutto puolestaan alueelta pois muuttaneiden määrää. Nettomuutto on tulo- ja lähtömuuton erotus, joka positiivisena on muuttovoittoa, ja negatiivisena muuttotappiota (Koskinen 1998: 78). Muuttoliikkeen voimakkuuteen ja suuntaan vaikuttavat työntö- ja vetotekijät, jotka liittyvät usein talouteen ja työhön. Muutot ajoittuvat ihmisen elinkaaressa usein tiettyihin elämänvaiheisiin, kuten opiskeluun ja perhekoon kasvamiseen (Söderling 1998: 207–209). Asutus oli levinnyt Suomessa laajimmilleen 1960-luvun alussa, jolloin maanviljely oli väestön pääelinkeino. Suurten ikäluokkien tullessa työikään 1960- ja 1970- lukujen taitteessa maaseudun pientilat eivät kyenneet enää elättämään haja-asutusalueiden väestöä, joten työtä oli lähdettävä hakemaan kaupungeista. Kotimaassa kasvualueita olivat mm. pääkaupunkiseutu, Turku, Tampere ja Oulu (Myrskylä 2001). 1980-luvun noususuhdanteen aikoihin muuttovoittoa saivat erityisesti kaupunkien ympärillä olevat kehyskunnat. 1990-luvulla muuttovoitto on keskittynyt lähinnä Etelä-Suomeen ja suurimpien korkeakoulukaupunkien läheisyyteen. Vuonna 2000 maakuntien välisessä muutossa Uudellemaalle muutettiin kaikkein eniten (taulukko 3). Eniten tulomuuttajia oli Varsinais-Suomesta ja Pohjanmaalta. Seuraavaksi eniten muutettiin Varsinais-Suomeen, pääosin Uudeltamaalta. On havaittavissa, että lähimaakuntien välillä on enemmän muuttoa, kuin kaukaisten maakuntien välillä. Nykyisin kaksi kolmesta muuttajasta on 15 –34 -vuotiaita ja aktiivisimpia muuttajia ovat opiskelijat ja työttömät. Työttömät muuttavat kasvualueille, joihin syntyy työpaikkoja. Työllisten osuus muuttajista on vähentynyt. Opiskelijat muuttavat pääosin suurille yliopistopaikkakunnille, ja lapsiperheet kasvukeskuksia lähellä oleviin kehyskuntiin (Söderling 1998: 211–213). Vuonna 2000 Suomesta muutti ulkomaille yli 14 000 henkilöä. Suurin maastamuuttajien ikäryhmä on 25–29–vuotiaat (STV 2001). Korkeakoulututkinnon suorittaneita muuttaa maasta vuosittain yli 3 000. Näistä noin 60 % palaa takaisin kotimaahan kymmenen vuoden kuluessa (Markkanen 2002). Osaamisrakenne siis heikkenee korkeasti koulutettujen maastamuuton vuoksi vain tilapäisesti. 4.3. Kasvukeskuksina yliopistoseudut 1990-luvun puolivälin jälkeen muuttoliike on suuntautunut erityisesti suurimmille yliopistoseuduille sekä muutamille pienemmille informaatiosektorille erikoistuneille teollisuusseuduille. Helsinki-Turku- ja Helsinki-Tampere -akselit sekä Jyväskylän ja Oulun seudut ovat saaneet eniten muuttovoittoa. Muuttotappioalueita ovat monet perinteiset teollisuuskeskukset, kuten Kotka; monet maakuntakeskukset, kuten Pori; ja maaseutualueet. Alueiden väliset koulutuserot kasvavat muuttoliikkeen seurauksena, kun suuret, rakenteeltaan monipuoliset yliopistoseudut houkuttelevat opiskelijoiden lisäksi myös koulutettua väestöä. Aivoviennin seurauksena alueiden osaamisrakenne erilaistuu voimakkaasti, mikä heikentää muuttotappioalueiden tulevaisuuden kehitysmahdollisuuksia. Alueiden kilpailukyky on sidoksissa sen resursseihin, kuten inhimilliseen pääomaan, innovatiivisuuteen, keskittymiseen ja saavutettavuuteen. Kaikki kilpailukykyä parantavat resurssit keskittyvät useimmiten samoille alueille, mikä johtanee edelleen polarisaatiokehitykseen muuttovoittoalueiden menestyessä ja muuttotappioalueiden köyhtyessä (Keskittyvä kehitys jatkuu… 2001). 4.4. Muuttoliike tulevaisuudessa Väestön alueellinen keskittyminen hidastuu tulevaisuudessa. Hidastuminen johtuu siitä, että potentiaalisia muuttajia – nuoria ikäluokkia – ei ole riittävästi. Vanhusten määrä muuttotappioalueilla tulee kasvamaan ja heidän määränsä lisääntyy, jos suuret ikäluokat ennusteiden mukaisesti muuttavat takaisin entisille kotiseuduilleen. Ikääntyneiden muutto ei kuitenkaan näytä olevan vilkastumassa. Myrskylä (2001: 13–14) jakaa tulevaisuuden muuttoalueet neljään ryhmään aikaisempien muuttoliike- ja syntyvyyserojen perusteella. Lapsiperhealueisiin kuuluvat muuttovoittoa saavat kunnat, joissa on paljon lapsia. Kunnat sijaitsevat yleensä yliopistokaupunkien, kuten Helsingin Tampereen ja Turun, liepeillä. Tällainen kunta on esimerkiksi Tuusula (kuva 2). Toisen ryhmän muodostavat yksinäisten tuloalueet, muuttovoittoa saavat suuret kaupungit, joihin tullaan opiskelemaan ja joista muutetaan pois. Väestössä on paljon opiskelijoita, yksinasuvia ja vanhuksia. Kolmanteen ryhmään kuuluvat väestökatoalueet, kuten monet Lapin, Kainuun ja Itä-Suomen kunnat, jotka kärsivät jatkuvasta muuttotappiosta ja joissa on lähinnä jäljellä eläkkeelle siirtynyttä maatalousväestöä. Esimerkkinä tästä on Savukoski (kuva 3). Neljänteen ryhmään, "lastenkasvattamoihin", kuuluu joitakin Pohjanmaan ja Lapin kuntia, joissa on poikkeuksellisen korkea syntyvyys. Korkeaa syntyvyyttä voitaneen selittää alueen väestön uskonnollisella vakaumuksella, kuten lestadiolaisuudella. Viime vuosina Suomi on vastaanottanut maahanmuuttajia yhä kasvavissa määrin. Uusina tulokkaina ovat työvoimamuuttajat sekä pakolaiset. Siirtolaisuutta tulevaisuudessa on vaikea ennustaa, koska se on riippuvainen maailman eri osien kehityksestä. EU:n jäsenvaltiona Suomi on riippuvainen Unionin yhteisestä kannasta mm. Schengen- sopimuksen ja siihen liittyvien päätösten kautta (Sigurðsson et al 2000: 50; Sippola 2002). Eurooppalaisesta perspektiivistä katsottuna Suomessa on Euroopan Unionin maiden pienin prosentuaalinen osuus maahanmuuttajia, mutta muuttoliikkeen myöhäisyydestä johtuen Suomessa asuvat maahanmuuttajat ovat eurooppalaisittain nuoria. Tämä merkitsee Suomen väestön ikärakenteen nuorentumista maahanmuuton johdosta. Maahanmuuttajista on työikäisiä 75 %, joista työvoimana on 64 %. Loput ovat lähinnä opiskelijoita ja kotiäitejä (Sigurðsson et al 2000: 49; Forsander 2001: 29). Monet maahanmuuttajat joutuvat työskentelemään koulutustaan vastaamattomilla aloilla ja myös pätkätöiden tekeminen on yleistä. Suurimpana ongelmana on kielitaidon puutteellisuus (Forsander 2001). 5.1. Suomen nykyinen väestörakenne Suomessa asui 31.12.2000 vakinaisesti 5 181 115 Suomen tai muiden maiden kansalaista, joista naisia oli 51,2% ja miehiä 48,8,%. Sodat ovat vinouttaneet vanhusväestön ikärakennetta etenkin miesten osalta. Tällä hetkellä väestön ikärakenteessa lasten osuus on 18,1 %, 15-64-vuotiaiden osuus on 66,9 % ja vanhusten osuus 15,0 %. Vuosina 1945-50 syntyivät kaikkien aikojen suurimmat ikäluokat. Tällöin vuodessa syntyi yli 100 000 lasta. Vuonna 2000 väestömäärä kasvoi 9800 henkilöllä edellisvuodesta. Kasvua on hidastanut vähentynyt syntyvyys. Nyt vuosittain syntyy alle 60 000 lasta. Maahanmuuttajien ja maastamuuttajien määrä on kasvussa. 92 % Suomen väestöstä puhuu äidinkielenään suomea. Ruotsinkielisiä on 5,6 % väestöstä. Ruotsinkielisimmistä maakunnista Ahvenanmaan väestöstä 94 % ja Pohjanmaalla 52 % on ruotsinkielisiä. Saamen ilmoittaa äidinkielekseen alle 2000 henkilöä (Väestörakenne… 2001: 9–10, 12). Suomessa on ulkomaiden kansalaisia lähes 100 000, eli 1,9 % koko väestöstä. Lisäksi Suomessa asuu lähes 140 000 tänne muuttanutta, jotka ovat saaneet Suomen kansalaisuuden. Maahanmuuttajista yli 2/3 asuu viidessätoista suurimmassa kaupungissa. Eniten ulkomaalaisia asuu Helsingissä. Väkilukuun suhteutettuna eniten ulkomaalaisia ja ulkomaalaista alkuperää olevia asuu Ahvenanmaalla, 12 % maakunnan väestöstä. Suurimmat ulkomaalaisryhmät kansalaisuuden mukaan ovat venäläiset, virolaiset, ruotsalaiset, somalialaiset ja irakilaiset (STV 2001). Tämä ei kuitenkaan kerro muuttajien etnisestä taustasta. 5.2. Väestön ikärakenteen kehitys Suomessa vuosina 1900-2030 Lasten, 0-14 -vuotiaiden määrä on pysynyt melko samana 1900-luvun alusta vuoteen 1940, jolloin se alkoi kasvaa (kuva 4). Kasvu jatkui vuoteen 1960 saakka, jonka jälkeen määrä väheni ensin jyrkemmin ja vuoden 1980 jälkeen hitaammin.15-64 -vuotiaiden eli työikäisten määrä kasvoi melko tasaisesti 1900-luvulla, sotavuosien aiheuttamaa hidastumista lukuun ottamatta. Vuosisadan lopulla työikäisten määrän kasvu hidastui, ja vuonna 2010 se tulee kääntymään jyrkkään laskuun. Yli 65-vuotiaiden määrä pysyi pienenä 1900-luvun alkupuoliskolla ja vuosisadan puolivälissä määrä alkoi kasvaa. Vuoden 2010 tienoilla kasvu tulee kiihtymään entisestään ja eläkeläisten määrä ylittää lasten määrän (STV 2001: 69; Tilastokeskus 2002).
Kuva 4. Suomen väestörakenteen muutos 1900–2030 (STV 2001:69; Tilastokeskus 2002). Tilastokeskus (2002) julkisti lokakuussa 2001 väestöennusteen vuodelle 2030. Ennuste perustuu edeltävien vuosien väestötilastoihin syntyvyyden, kuolleisuuden ja muuttoliikkeen kehityksestä. Ennusteissa oletetaan, ettei hedelmällisyys muutu ja että elinikä pidentyy (Honkanen 2001: 7–8). Myrskylän (2002) mukaan väestön ikärakenteen muutokset ovat suhteellisen helposti ennakoitavissa lyhyellä aikavälillä, sillä keskimääräisen eliniän huomioiden väestöstä valtaosa on elossa vielä 30 vuoden kuluttuakin. Muuttoliikkeen vaikutuksesta väestörakenteessa voi tosin tapahtua suuriakin muutoksia. Suomalaisten voimakas keski-ikäistyminen ja vanheneminen voi muuttua jonkin verran ulkomailta saapuvien siirtolaisten ikärakenteen vuoksi. Iän perusteella tarkasteltuna siirtolaisuus merkitsee maamme väestön ikärakenteen nuorentumista (Sigurðsson et al 2000: 49). Myrskylä (2002) painottaa, että maakunnittaisiin väkilukuihin vaikuttaa myös maassamuutto, jonka ennustaminen on hyvin epävarmaa. Tilastokeskuksen (2002) väestöennusteen mukaan kuuden maakunnan väkiluku kasvaa ajanjaksona 2000-2030 (kuva 5). Uudenmaan väkimäärä kasvaa eniten, reilut 20 %. Seuraavina ovat Itä-Uusimaa, Pirkanmaa, Varsinais-Suomi ja Ahvenanmaa. Pohjois-Pohjanmaan väkiluku kasvaa noin 1 % ja Kanta-Hämeen väkiluku säilyy lähes samana. Ylivoimaisesti eniten väestö vähenee Kainuussa, jonka väkiluku pienenee lähes 25 %. Seuraavaksi eniten väestö vähenee Pohjois-Karjalassa, Etelä-Savossa ja Lapissa. Eteläinen Suomi, erityisesti Uusimaa, on palveluiden, teollisuuden ja työpaikkojen keskittymä, joka houkuttelee väestöä heikommin menestyvistä maakunnista. Varsinkin nuoret muuttavat koulutuksen perässä ja usein myös jäävät opiskelupaikkakunnilleen suurempiin keskuksiin. Tämä parantaa kasvukeskusten väestörakennetta ja heikentää entisestään vanhoja maa- ja metsätalousmaakuntien väestörakennetta.
Kuva 5. Väestön absoluuttinen muutos (ympyrät) ja prosentuaalinen muutos (luvut) maakunnittain 2000-2030 Tilastokeskuksen (2002) ennusteen mukaan. 5.4. Muutokset väestön ikärakenteessa maakunnittain 2000-2030 0-14 -vuotiaiden määrä kasvaa ainoastaan Uudellamaalla (kuva 6), jossa lasten määrä lisääntyy 1,9 %. Vuonna 2030 siellä tulee olemaan noin 4 500 lasta enemmän kuin nykyään. Eniten lasten määrä vähenee Kainuussa 41,9 %. 15-64 -vuotiaiden eli työikäisten määrä kasvaa vain Uudellamaalla ja Itä-Uudellamaalla. Työikäisten määrän vähentymisen kärjessä on Kainuu. Yli 65-vuotiaiden määrä kasvaa jokaisessa maakunnassa. Pohjanmaalla eläkeikäisten määrä kasvaa vähiten, 43,5 %, ja Uudellamaalla eniten, 125,5 %, vuoteen 2030 mennessä.
Kuva 6. 0-14, 15-64 ja 65+ -vuotiaiden ikäluokkien prosentuaaliset muutokset maakunnittain 2000-2030 Tilastokeskuksen (2002) ennusteen mukaan. Suhteellisesti suurimmat muutokset väestön ikärakenteessa tapahtuvat Kainuussa, jossa vuoteen 2030 mennessä yli 65-vuotiaiden osuus kasvaa 17,9 ja työikäisten vähenee 13,7 prosenttiyksikköä. Pohjois-Karjalassa ja Etelä-Savossa muutos on lähes samanlainen. Uudellamaalla ja Pohjanmaalla muutokset väestörakenteessa ovat vähäisempiä: molemmissa eläkeikäisten osuus kasvaa vajaat 10 ja työikäisten vähenee noin 7 prosenttiyksikköä. Vuonna 2030 Kainuussa, Etelä-Savossa ja Pohjois-Karjalassa eläkeikäisten osuus väestöstä on noin kolmannes. Muutos on merkittävä: vuonna 2000 näissä kolmessa maakunnassa eläkeikäisten prosenttiosuudet olivat 17–19 %. Vuonna 2030 vähiten yli 65-vuotiaita, hieman yli 20 %, tulee olemaan Uudellamaalla ja Pohjois-Pohjanmaalla. Vuonna 2000 työikäisten osuus oli Uudellamaalla 70,2 %, muiden maakuntien työikäisten osuudet vaihtelivat 63,7 % ja 66,9 % välillä. Vuoteen 2030 mennessä työikäisten osuudet vähenevät huomattavasti kaikissa maakunnissa; Uudellamaalla työikäisten osuus on suurin, 63,2 % ja Kainuussa pienin, 51,9 %. Kuvat 7 ja 8 esittävät kahden ääripään eli Uudenmaan ja Kainuun väestöennusteita.
Kuva 7. Uudenmaan väestöennuste ikäryhmittäin vuoteen 2030 (Tilastokeskus 2002).
Kuva 8. Kainuun väestöennuste ikäryhmittäin vuoteen 2030 (Tilastokeskus 2002). 5.5. Ongelmana vanhentuva väestö Suomen vanhusväestön suhteellinen osuus on kasvanut viimeisten vuosikymmenien aikana ja tulee kasvamaan tulevaisuudessa. Väestön ikääntyminen on johtunut sekä ihmisten eliniän pidentymisestä että syntyvyyden alenemisesta (Heikkilä 1994: 374). Nykyään Suomen väestöstä noin 15 % on yli 65-vuotiaita. Vuonna 2030 heitä on arvioitu olevan jo 26 % koko väestöstä (Pohjanpalo 2002). Vanhusten määrä kasvaa kaikissa maakunnissa seuraavan 30 vuoden aikana (Mikkonen 2002). Tällä hetkellä vanhusvoittoisimmat (yli 22 % väestöstä yli 65-vuotiaita) kunnat sijaitsevat Järvi-Suomen alueella, ruotsinkielisellä rannikolla sekä Kainuussa. Noin 30 vuoden kuluttua Itä-Suomi, Kainuu ja Lappi tulevat olemaan vanhuspainotteisia alueita (Pohjanpalo 2002) työikäisten painottuessa etelään, lähinnä Uudenmaan maakuntaan (Mikkonen 2002). Ennusteiden mukaan vuonna 2030 vanhusten osuus ylittää 40 % väestöstä lähes 50 kunnassa. Tällöin vanhusvoittoisimpia kuntia ovat Puumala (47,8 % vanhuksia) ja Kangasniemi (45,6 %) Etelä-Savon maakunnassa sekä Kaskinen (45,3 %) Pohjanmaan ja Joutsa (44,8 %) Keski-Suomen maakunnassa (STV 2001; Eläkekunnat 2002; Pohjanpalo 2002). Monet kunnat ovat huomioineet ikääntyvän väestön määrän kasvamisen. Väestön ikääntyessä kuntien palvelujen tarve lisääntyy. Väestörakenteen edullisuutta voidaan arvioida huoltosuhteiden avulla; mitä suurempi huoltosuhteen arvo on, sitä huonompi huoltosuhde on. Demografinen eli väestöllinen huoltosuhde ilmoittaa kuinka monta alle 15-vuotiasta ja yli 64-vuotiasta on yhtä työikäistä (15-64-vuotiasta) kohti. Demografinen huoltosuhde ei kuitenkaan kerro totuutta huollettavien määristä, sillä se ei ota huomioon työttömänä olevia. Taloudellinen huoltosuhde ilmoittaa, kuinka monta työvoiman ulkopuolella olevaa ja työtöntä on yhtä työllistä kohti (Muilu et al. 1999a: 9). Huoltosuhde on ongelmallinen huollettavien ryhmien kahtiajakoisuuden vuoksi. Kunnissa saattaa olla sama huoltosuhde, mutta toisissa kunnissa huoltosuhteessa on kyse pääasiassa vanhuksista, toisissa lapsista (Kainulainen et al. 2001: 38-39) Huoltosuhde soveltuu kuitenkin alueellisten kehityserojen mittaamiseen yksinkertaisen laskennallisuuden ja vertailukelpoisuutensa vuoksi eri vuosien ja aluetasojen osalta. Huoltosuhdetta onkin ehdotettu yhdeksi määräävistä tekijöistä kuntien valtionapua laskettaessa. (Muilu et al. 1999a: 35) Vuonna 1989 koko maan taloudellinen huoltosuhde oli 1,1. Sen jälkeen taloudellinen huoltosuhde heikkeni nopeasti lähinnä työttömyyden lisääntymisen vuoksi siten, että vuonna 1993 sen arvo oli 1,7. (Muilu et al. 1999b: 78). Vuonna 1998 taloudellinen huoltosuhde oli koko maassa 1,4. Maakunnista pienin huoltosuhde (1,1) oli Uudellamaalla ja suurin (1,9) Kainuun, Lapin ja Pohjois-Karjalan maakunnissa (STV 2001: 78-99). Taloudellisen huoltosuhteen vahvuutena on lyhyen aikavälin, kuten 1990-luvun talouslaman, muutoksista kertominen (Muilu et al. 1999a: 9). Tulevaisuuden taloudellisia huoltosuhteita on vaikea ennustaa 30 vuoden päähän (Myrskylä 2002). Demografiset huoltosuhteet ovat ennustettavissa ja laskettavissa Tilastokeskuksen (2002) väestöennusteen perusteella. Vuonna 2000 Uudenmaan demografinen huoltosuhde — 0,42 oli selvästi muita maakuntia parempi (kuva 9). Muiden maakuntien huoltosuhteet sijoittuvat välille 0,49–0,56. Vuoteen 2010 saakka maakuntien demografiset huoltosuhteet tulevat heikkenemään vain vähän. Vuoden 2010 jälkeen suuret ikäluokat tulevat eläkeikään, ja huoltosuhteet alkavat maakunnissa heiketä nopeasti, Kainuussa ja Etelä-Savossa eniten suhteessa muihin maakuntiin. Väestöennusteen perusteella vuonna 2030 demografinen huoltosuhde on Kainuussa 0,93 ja Etelä-Savossa 0,92. Uusimaa pysyy edelleen omassa luokassaan sen huoltosuhteen ollessa 0,58. Samalla kun demografiset huoltosuhteet heikkenevät kaikissa maakunnissa, huoltosuhteiden keskihajonta kasvaa lähes kolminkertaiseksi välillä 2000-2030.
Kuva 9. Demografiset huoltosuhteet maakunnittain 2000–2030. Kuntatasolla huoltosuhdekehitys on huolestuttavinta Keski-, Itä- ja Pohjois-Suomen pienissä maalaiskunnissa. Niissä taantuva väestönkehitys ja taloudellisen toiminnan yksipuolinen rakenne eivät mahdollista keskusseutujen tapaan innovaatioiden tehokasta leviämistä, joten virallisesti hyväksytty tavoite maan asuttuna pitämiseksi kauttaaltaan on todellinen haaste lähivuosina suunnittelulle ja päätöksenteolle. Autioitumisen ja kaupungistumisen polarisoitumiskehitys voi edelleen johtaa vastakkainasetteluihin, joka kärjistettynä voi johtaa menestyvien alueiden pelkoon resurssiensa tuhlaamisesta taantuvien alueiden hyväksi (Muilu et al. 1999a: 37). Talouskasvun pysähtyminen ja teknologian kehitys ovat edesauttaneet rakennemuutoskehitystä. Teollisuutta on rationalisoitu, palveluita karsittu ja väestön sosiaalietuuksia leikattu. Tämä on vähentänyt elinmahdollisuuksia haja-asutusalueella. Kuntien talousvaikeudet ja yritystoiminnan käynnistyskynnyksen kohoaminen sekä koulutetun työvoiman, kuten opettajien ja lääkäreiden, saanti ovat muodostuneet ongelmiksi etenkin Pohjois- ja Itä-Suomessa (Näkökulmia… 2002; Toimenpiteet… 2002). Suomalainen yhteiskunta elää voimakasta sosioekonomisen rakennemuutoksen kautta. Infrastruktuurin määrällisestä kehittymisestä ollaan siirtymässä laadulliseen kehittämiseen. Toisaalta olemassa olevaa palveluinfrastruktuuria joudutaan tarpeen vähenemisen vuoksi kaventamaan. Palveluiden kehittämisessä joudutaan ottamaan huomioon väestön määrälliset ja alueelliset muutokset. Lähitulevaisuuden haasteet liittyvät ikääntyvien ja pieniperheisten ihmisten ehdoilla tapahtuvaan ja heidän tarpeistaan lähtevään yhteiskunnan kehittämiseen (Muilu et al. 1999a: 37). Monilla palvelualoilla on omaksuttu yhä vahvemmin markkinataloudellinen asennoituminen. On alettu tähdentämään, että eri sektorien kilpailuttaminen parantaa palvelujen tuottamisen tehokkuutta. Jopa kunnallisessa organisaatiossa katsotaan usein, että jako erilaisiin tulosvastuuyksiköihin lisää palvelutuotannon kustannustietoisuutta (Blomberg-Kroll 2002: 30–31). Kehitystä voidaan pitää osin huolestuttavana. Kansalaisten hyvinvoinnin, työkyvyn ja tuotantoedellytyksien takaamiseksi on olennaisen tärkeää tarjota koulutus-, sosiaali- ja terveyspalveluita kattavasti. Paikalliset palvelut keskittyvät alueellisesti, ja ne tuotetaan lähellä kuluttajia. Kuitenkin juuri lähipalvelut ovat katoamassa väestökadon vuoksi. Monipuolisten palveluiden tarjoaminen syrjäseutujen taajamissa onnistuu, jos niissä on riittävä väestöpohja. Palveluiden tarjonta lisääntyy ja monipuolistuu väestön ja tuotannon mukana. Palveluja tuotetaan eniten asukasta kohden suurimmissa seutukunnissa (Tasapainoisen… 2001). Yhteiskunnallisesta näkökulmasta alueellisen huolenpidon merkitys tulee kasvamaan. Siihen ei vaikuta ainoastaan demografia, vaan myös kotitalouksien ja työmarkkinoiden välinen työnjako, koulutuksen pituus, eläkeikä, sosiaaliturvan ja julkisten palveluiden rakenne sekä turvajärjestelmien muoto. Eläkeiän nostaminen ja ikääntyneiden osallistuminen aktiivisesti työmarkkinoille ovat tässä yhteydessä ratkaisevassa asemassa (Sigurðsson et al 2000: 50). Väestön ikääntyminen asettaa haasteita julkiselle taloudelle. Työvoiman väheneminen hidastaa tuotannon kasvua ja kansantalouden rakenne muuttuu (Valkonen 2002). Myös väestön sosiaalisessa rakenteessa tapahtuu muutoksia maaseutuväestön korvautuessa kaupunkilaisilla (Valkonen 1998: 34). Väestön ikääntyessä kuntien palvelujen, erityisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen, tarve lisääntyy. Työvoiman määrä kuitenkin laskee, joten lisätyövoimaa tullaan tulevaisuudessa hankkimaan kouluttamalla lisää ihmisiä tarvittaville aloille ja myös kasvattamalla siirtotyöläisten määrää. Vanhusten määrän kasvu näkyy mm. palvelutalojen määrän kasvamisena ja avohoidon lisääntymisenä. Tähän vaikuttavat inhimilliset tekijät, kuten mahdollisuus asua kotonaan mahdollisimman pitkään. Myös laitoshoitopaikkojen tarve jää tällöin vähäisemmäksi. Vanhusten kotona asumista on tuettu mm. kodinhoitoa ja kotisairaanhoitoa lisäämällä. Moniin vanhusten asuntoihin on myös rakennettu elämistä helpottavia apulaitteita, kuten kaiteita, asunnoista on poistettu kynnyksiä ym. Taloihin on myös rakennettu hissejä valtion tuella (Joka kodin... 2002; Ykkösen... 2002). Sosiaalimenot kasvavat etenkin eläkeläisten määrän kasvun ja eläkkeiden tason nousun vuoksi. Tämä aiheuttaa suuret sosiaalimenot suhteessa kansantuotteeseen. Suurimpia menoeriä ovat eläkkeet, terveys- ja hoivapalvelut sekä erilaiset tulonsiirrot. Työeläkkeet riippuvat keskeisesti väestökehityksestä ja eläkejärjestelmän säännöistä. Ongelmana on, että eläkeiän menoista suurin osa rahoitetaan julkisen sektorin kautta, mutta ikääntymismenojen kasvuun ei ole varauduttu riittävästi julkisessa taloudessa. Tulonsiirroissa keskeinen merkitys on talouskehityksellä, teknisellä kehittymisellä ja poliittisilla päätöksillä (Lassila & Valkonen 2002). Kaupungistuminen ja asutuksen keskittyminen aiheuttavat palvelujen kannalta ongelmia. Aluepoliittiset toimet työpaikkojen säilyttämiseksi tähtäävät hyvien palveluiden ja työpaikkojen turvaamiseen kaikkialla maakunnassa (Näringspolitiken 2002). Kuitenkin varsinkaan pienillä kunnilla ei ole resursseja riittävän palvelutason ylläpitämiseen kaikilla elämänalueilla. Vastausta on haettu kuntien välisestä yhteistyöstä. Kietäväisen (2002) mukaan kuntien järjestämien palveluiden tuottaminen olisi organisoitava myös monen kunnan välillä. Grönholm–Janssonin (Carlsson 2002) mukaan tämä ei kuitenkaan tarkoita kuntarajojen muuttamista tai kuntien yhdistämistä vaikka yhteistyön määrä kasvaa. Yhteistyötä olisi mielekästä kehittää myös raja-alueilla ja näin hyödyntää toisen maan aluepoliittisia kokemuksia. Positiivisia kokemuksia on saatu esimerkiksi Tornio–Haaparanta -seudulta (Sigurðsson et al 2000: 50). Teknologian kehityksen ja osaamisrakenteen vahvistumisen myötä syrjäseuduillakin on mahdollisuus pysyä kehityksen mukana. Sähköisen asioinnin kehittäminen, etäopetus ja taloushallinnon keskittäminen verkkoja hyväksikäyttäen ovat esimerkkejä toiminnoista, joiden avulla pientenkin seutujen elinvoimaisuutta voidaan ylläpitää (Kietäväinen 2002). Toisaalta pärjääminen vain sähköisten palveluiden ja etätoiminnan varassa ei liene mahdollista kaikissa toiminnoissa, kuten terveydenhuollossa. Jotkut kunnat pyrkivät tarkoituksenmukaisesti hidastamaan muuttoliikkeestä aiheutuvaa väestönkasvua taatakseen kunnalle paremmat mahdollisuudet kehittää palveluja jo olemassa olevalle väestölle. Monet maakuntien keskusalueet ovat rakentuneet liiaksi julkisten työpaikkojen varaan, mikä on pakottanut ne viime vuosina monipuolistamaan tuotantopohjaansa (Tasapainoisen… 2001). Koko maan elinvoimaisena pitäminen on pitkälti riippuvainen palvelutarjonnasta. Väestön määrän, ikärakenteen ja alueellisen jakauman muutoksilla on huomattava vaikutus terveyspalveluiden tarpeeseen. Suurten ikäluokkien vanheneminen kuormittaa terveydenhuoltoa (Valkonen 1994: 30). Tilanteen ratkaisemiseksi on ehdotettu terveyskeskusten palvelukyvyn ja omalääkärijärjestelmän kehittämistä. Väestörakenteen muuttumisesta johtuen on tärkeää saada palvelut vastaamaan kunnan oman ikäryhmän tarpeita (Palvelut… 2002). Kuitenkin, säästötoimenpiteiden vuoksi monien terveyskeskusten palvelutarjontaa on karsittu ja on jouduttu turvautumaan yksityissektorin tarjoamiin palveluihin. Etenkin akuuttitapauksissa pitkät välimatkat ja hoidon saavutettavuuden ongelmat ovat aiheuttaneet riskitilanteita. Monissa pienissä aluesairaaloissa on mm. synnytysten määrän väheneminen johtanut resurssien pienentämiseen ja osastojen lakkauttamiseen. Ongelma ei kuitenkaan koske vain harvaan asuttuja, vaan myös tiheään asuttuja alueita (Roto 2002). Suomessa väestön koulutustaso on kasvanut, mutta peruskoulutuksen järjestelyissä on ongelmia. Tämä johtuu mm. opettajapulasta ja suurista oppilasmääristä (Österman 2002). Peruskoululaisista 15-20 prosenttia on jonkinlaisessa syrjäytymisvaarassa olevia oppilaita. Perustuslain takaaman sivistyksen toteutuminen on vaarassa oppimistulosten ollessa peruskoulujen välillä suuria. Koululla on merkitystä - Eroja on niin maan eri osien välillä kuin kaupungin tai kunnan sisälläkin. Epätasa-arvo näkyy monessa asiassa, kuten tukiopetuksen määrässä ja erityisopetuksessa. Peruskoulun suurin haaste on saada alisuoriutujat, taustastaan huolimatta, innostumaan oppimisesta ja koulukohtaisten erojen kasvu pysäytettyä. Tämä lisäisi hyvinvointia ja ehkäisisi syrjäytymistä (Talli 2002a ja b). Peruskoulutuksen tilanteeseen vaikuttavat myös taloudelliset tekijät. Koulutus on eri hintaista erilaisissa kunnissa. Tulevaisuudessa ongelmia aiheuttaa myös se, että ikääntyvien suurten ikäluokkien terveyspalvelut nielevät yhä suuremman osan kuntien rahoista (Talli 2002a, 2002b). Nuorten elinolojen parantaminen ja hyvinvoinnin turvaaminen on tärkeää, jotta pienenevät ikäluokat pystyisivät aikanaan ottamaan vastaan väestöltään vanhenevan yhteiskunnan haasteet (Tasapainoisen… 2001). Opettajapula koskee etenkin syrjäseutuja sekä ruotsin- ja saamenkielistä koulutusta. Koulutettujen opettajien puute ei ole ainut ongelma: työpaikan sijainnilla ja töiden määräaikaisuudella on merkitystä (Österman 2002). Opettajapulaa on pyritty helpottamaan avustuksilla. Esimerkiksi Etelä-Suomen opettajapulan katsotaan johtuvan elinkustannusten kalleudesta ja maan väestörakenteen muuttumisesta. Tilannetta yritetään parantaa myös täydennyskoulutuksen avulla (Palm 2002). Valmistuvat opettajat eivät aina hakeudu koulutustaan vastaavaan työhön, kun työn raskaus ja siitä saatava palkka eivät vastaa toisiaan. Opettajapulan ehkäisemiseksi onkin ehdotettu opettajien palkkojen korottamista (Koulutettujen... 2002). Palveluiden osalta keskeinen kysymys on, onko nykyinen palvelutaso riittävä vertailukohta tulevaisuudessa. On selvää, että palveluiden potentiaalinen tarjonta kasvaa mm. teknisen kehityksen myötä. Tämä voi johtaa tyytymättömyyden kasvuun julkisin varoin tarjottuja palveluita kohtaan, vaikka palvelutaso olisikin nykyistä parempi. Keskeistä on, ovatko ihmiset valmiit maksamaan uusista palveluista verojärjestelmän kautta (Lassila & Valkonen 2002). Suomessa maakunnat koordinoivat sekä kansallista että EU:n aluepolitiikkaa. Maakunnat pyrkivät myös vahvistamaan omaa osaamistaan ja turvaamaan maakuntansa tasapainoisen kehityksen tulevaisuudessa. Aluepolitiikkaan vaikuttavat tulevaisuudessa kansalliset tukipolitiikan linjaukset yhdessä EU:n ratkaisujen kanssa mm. maatalouden kannattavuuteen eri osissa maata. Tulevaisuudessa maakunnat pyrkivät turvaamaan oman maakuntansa tulevaisuuden ja toteuttamaan tulevaisuusstrategioissa olevia tavoitteitaan maakunnan tasapainoisen kehityksen turvaamiseksi. EU:n laajeneminen ja Suomen aluepolitiikan tulevaisuuden ratkaisut vaikuttavat Suomen eri osien asuttuna pitämisen kannattavuuteen. Asuttuna pitämiseen liittyy olennaisesti se, halutaanko palvelut turvata kaikkialla ja antaa edellytyksiä esimerkiksi yritystoiminnalle. Suomessa keskittymiskehitys on ollut nopeaa. Pääkaupunkikeskus Helsinki ja sen ympäristökunnat ovat kasvaneet nopeasti. Myös muut maakuntatason keskukset ovat muuttovoittoalueita. Muuttoliikkeen seurauksena alueiden osaamisrakenteet erilaistuvat. Muutto suuntautuu yleisesti työpaikan lähialueen kuntiin, joista matkustusaika työpaikkakunnalle ja matkan pituus ovat vielä kohtuullisia. Väestön keskittyminen jatkuu myös tulevaisuudessa. Väestö keskittyy kasvaviin keskuksiin, joilla on tarjota koulutus- ja työpaikkoja sekä palveluita ja joissa on osaamispohjaa ja edellytyksiä monimuotoiseen elinkeinorakenteeseen. Näillä alueilla onkin yleisesti monipuolinen elinkeinorakenne ja ne ovat oman maakuntansa keskuksia. Suomen väestö vanhenee nopeasti. Suurten ikäluokkien vanhetessa Suomi kohtaa vanhenevan väestön mukanaan tuomat haasteet ja ongelmat muuta Eurooppaa aikaisemmin. Väestö vanhenee Suomen mittakaavassa kokonaisuudessaan, mutta erityisesti vanheneva väestö aiheuttaa ongelmia syrjäseuduilla, joissa vanheneva väestö lisää kuluja. Tämä aiheutuu huoltosuhteen muutoksista ja eläkkeiden tason noususta. Suurten ongelmien kanssa painivat alueet ja kunnat, joissa väestö on vanhusvoittoista ja vanhuksille ei ole elättäjiä, koska työikäiset ovat muuttaneet muualle tai alue kärsii korkeasta työttömyydestä. Väestö vanhenee ja huonommin menestyvien kuntien paineet elättämiseen kasvavat. Usein näin on korkean työttömyyden alueilla. Tämä aiheuttaa ongelmia kuntien talouksille, mikä luo paineita esimerkiksi kuntien yhdistymiselle. Kuitenkin suuripinta-alaisten kuntien yhdistäminen ei ole palveluiden saatavuuden kannalta järkevää. Vanhukset tarvitsevat kasvavassa määrin terveyspalveluita sekä lähipalveluita. Se, kuinka nämä palvelut tullaan tulevaisuudessa turvaamaan taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevissa kunnissa on haaste. Samalla kun vanhusten huoltaminen ja palveluiden turvaaminen muodostuu tärkeäksi, sitä ei saa tehdä nuorten kustannuksella. Nuorten hyvinvoinnin turvaaminen ja syrjäytymisvaarassa olevien lasten ja nuorten tukeminen ovat tärkeitä haasteita tulevaisuudessa. Väestörakenteelliselta kannalta voidaan sanoa, että tulevaisuudessa huolestuttavin tilanne on Kainuussa ja Etelä-Savossa. Maakunnat menettävät väestöä muuttoliikkeen seurauksena ja vanhusten määrä kasvaa suhteellisen suureksi työikäisiin verrattuna. Vastaavasti Uusimaa ja erityisesti pääkaupunkiseutu ovat menestyksekkäimpiä alueita väestöllisesti. Monien kuntien väestön väheneminen johtuu kuolleiden suuresta määrästä ja lasten vähyydestä, mutta samanaikaisesti kunta voi saada muuttovoittoa. Maastamme löytyy myös syrjäseutuja, joissa väestönkehitys on positiivista. Suomen kohtaamiin ongelmiin ei ole mitään yleispätevää ratkaisua. Se, että väki vähenee ja vanhenee on tosiasiaa, joka on hyväksyttävä. Miten sitten saadaan turvatuksi Suomen tasapainoinen kehitys niin, etteivät ihmiset eikä alueet ole erilaisessa asemassa tulotasostaan, yhteiskunnallisesta statuksestaan tai asuinpaikastaan riippuen, on suuri haaste. Muuttoliike tulee kalliiksi niin lähtö- kuin tuloalueillekin. Alueellisella yhteistyöllä, osaamisella ja verkottumisella tulee olemaan avainasema tulevaisuuden talouskehityksessä. on kadonnut jonnekin |
