Etelä-Suomen lääni sijaitsee pohjoisessa, lähes kokonaan 60. leveyspiirin pohjoispuolella.  Golf-virran ansiosta koko Fennoskandiassa on edullisimmat olot kuin vastaavilla pohjoisen pallon-puoliskon leveysasteilla (Koulun kartasto 1990: 25).  Suomi sijoittuu polaaririntamaan eli kyl-män ja lämpimän ilmamassan rajakohtaan.  Polaaririntaman matalapaineisiin liittyvät syklonit liikkuvat Etelä-Suomen yli lounaasta koilliseen ja aiheuttavat vaihtelevaa ja epävakaista säästä. Pohjoisempana Fennoskandiassa syklonien tyypilliset kulkureitit ovat lännestä itään (Strahler & Strahler 1997: 137).  Norjan vuoristo vaikuttaa jonkinverran Suomen ilmastoon.  Ilmamassat lämpiävät vuoret ylitettyään ja tuovat Suomen länsiosiin lämmintä ilmaa. 

Etelä-Suomen läänissä kasvukausipäivien keskilämpötilojen (vähintään +5 astetta) summa on suurin aivan lounais- ja kaakkoisosissa 1300 (Westerholm 2000).  1200:n käyrä kulkee läänin halki, luoteis- ja pohjoisosassa lämpösumma on vähäisin.  Lämpösummat vaihtelevat Tanskan 1700:sta Pohjois-Norjan rannikon 400:n, joten Pohjoismaiden mittakaavassa Etelä-Suomen lää-nin ilmasto on maataloudelle suhteellisen edullinen. 

Ilmasto vaihtelee jonkinverran Etelä-Suomen läänin sisällä.  Merituulen takia rannikolla on ke-säisin viileämpää kuin sisämaassa.  Talvella meri lämmittää ja rannikolla on sisämaata vähem-män lunta.  Läänin itäosissa tuntuu itäisen mantereen vaikutus muuta aluetta selvemmin pak-kasjaksoineen ja hellekausineen. 

Ihmisen toiminnan sijoittumiseen Etelä-Suomen läänissä vaikuttaa merkittävämmin geomorfo-logia ja vesistöt.  Aluetta hallitsevat mannerjään reunaan muodostuneet reunamuodostumat, Sal-pausselät, jotka kulkevat alueen halki koillisesta lounaaseen tehden mutkan Lahden länsipuolel-la.  1. Salpausselkä erottaa maisemallisesti kaksi erilaista luonnonmaantieteellistä aluetta; Järvi-Suomen ja Eteläisen rannikkomaan.  Salpausselkien sora- ja hiekkamaat ovat erinomaista raken-nusmaata.  Etenkin 1. Salpausselällä on paljon asutusta ja maan- ja rautatie kulkevat sitä pitkin. 

Parhaimmat maatalousalueet ovat läänin keskiosien melko laajoilla hienosedimenttitasangoilla.  Muualla maaperä on moreenia, enimmäkseen epätasaista pohjamoreenia.  Salpausselkien lähei-syydessä on myös De Geer -moreeneja ja luoteisosassa drumliineja.  Kalliopaljastumia on run-saasti rannikkovyöhykkeellä ja Järvi-Suomen alueella (Tikkanen 1999: 33). 

Etelä-Suomen lääni on lähes kokonaan alankoa.  Salpausselkien eteläpuoleiset alueet ovat pää-asiassa 100 metrin korkeustason alapuolella, pohjoispuolella maasto vaihtelee 100 metrin mo-lemmin puolin.  Korkein kohta on Tiirismaa, 223 metriä merenpinnan yläpuolella.  Tiirismaa on kulutusta kestävää kvartsiittia, joka on jäänyt koholle muun ympäristön kuluessa tasaiseksi pe-neplaaniksi. 

Etelä-Suomen läänin lounaisosa kuuluu lehtimetsäalueeseen, josta kasvillisuus muuttuu koilli-seen mentäessä sekametsävyöhykkeen kautta havumetsäalueeksi. 

Lähteet:
Koulun kartasto (1990). 125 s. Otava, Keuruu.
Strahler, Alan & Arthur Strahler (1997). Physical Geography. Science and systems of the human environment. 637 s. John Wiley & Sons, Inc., New York.
Tikkanen, Matti (1999). Vuoristosta puolitasangoksi. Teoksessa Westerholm, John & Pauliina Raento (toim). Suomen kartasto, 30-33. Suomen Maantieteellinen Seura ja WSOY, Porvoo.
Westerholm, John (2000). Pohjoismaiden aluemaantiede. Luentokurssi, kevät 2000. Maantieteen laitos, Helsingin yliopisto.