|
Ilona Ihaksi Julkinen ympäristö
esimerkkialueina Katajanokka ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahti
1. JOHDANTO Tasa-arvon näkökulmasta kaikilla ihmisillä pitäisi olla yhtäläiset mahdollisuudet osallistua erilaisiin aktiviteetteihin. Esteetön ympäristö auttaa osaltaan tavoitteen saavuttamisessa, sillä vammaisuuden tai sairauden aiheuttaman haitan aste riippuu ympäristöstä. Kokemuksesta tiedän, että esimerkiksi Pietarissa pyörätuolilla liikkuminen itsenäisesti on lähes mahdotonta korkeiden reunakivien vuoksi ja useimpien palvelujen sisäänkäynnissä on rappusia. Siten siellä vammaisena toiminen on huomattavan paljon vaikeampaa kuin Helsingissä. Tutkin seminaarityössäni julkisen ympäristön esteettömyyden toteutumista liikkumisesteisen kannalta kahdella Helsingin alueella, Katajanokalla ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa. Liikkumisesteiseksi määritellään henkilö, jonka kyky liikkua tai suunnistautua on vamman, sairauden tai iän vuoksi rajoittunut (Häkkinen 1983a: 1). Liikkumisesteisyys voi olla pysyvää tai tilapäistä. Pysyvästi liikkumisesteisiä ovat liikunta- ja näkövammaiset sekä osa vanhuksista, kun taas lastenvaunuja työntävät ja raskaita taakkoja kantavat ovat tilapäisesti liikkumisesteisiä. Julkisella ympäristöllä käsitän kaikille ihmisille yhteisen tilan esimerkiksi kaupat ja muut palvelut sekä katuympäristön. Keskityn tutkimaan katujen reunakiviä suojatien kohdilla sekä palvelujen saavutettavuutta pyörätuolilla, sillä ne ovat mielestäni suurimmat esteet vapaalle liikkumiselle. Tarkastelen asiaa ensisijaisesti pyörätuolin käyttäjän näkökulmasta, mutta yritän myös ottaa huomioon näkövammaisten tarpeet esteettömän ympäristön suhteen. Aluksi kerron esteettömän ympäristön suunnittelun historiasta sekä nykyisistä määräyksistä ja ohjeista, jotka ohjaavat rakentamista. Pääpaino tutkimuksessani on omalla havainnoinnilla. Halusin kartoittaa reunakivien korkeudet ja palvelujen saavutettavuuden Katajanokalla ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa, sillä minua kiinnosti nähdä käytännössä, miten moneen palveluun pääsen sähkömopollani sujuvasti ja mitä kadunosia kannattaa välttää korkeiden reunakivien vuoksi. Tulokset esitän karttojen ja taulukoiden muodossa. Valitsin Katajanokan ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahden esimerkkialueiksi, koska alueilla liikkuu päivittäin suhteellisen paljon liikkumisesteisiä; Katajanokalla on liikkumisesteisille suunniteltu opiskelija-asuntola ja Ruskeasuolla ovat erityisopetusta antavat Ruskeasuon koulu ja Keskuspuiston ammattikoulu. Asun itse Ruskeasuolla, jokapäiväisen elämäni kannalta oli myös mielekästä tutkia alueella liikkumisen sujuvuutta. Käyttämäni palvelut kuitenkin sijaitsevat Pikku Huopalahdessa, joten oli luonnollista tarkastella myös sitä. Lisäksi Katajanokan ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahden rakentamisen historia kattaa varsin pitkän ajanjakson aina vuosisadan vaihteesta nykypäiviin asti. Hypoteesini onkin, että uusilla alueilla liikkumisesteiset on otettu paremmin huomioon kuin vanhemmilla alueilla. 2. YLEISTÄ ESTEETTÖMÄN YMPÄRISTÖN SUUNNITTELUSTA 2.1. Historiaa ja aikaisempia tutkimuksia Suunnittelu- ja rakennuskäytäntö on viime vuosikymmeninä muuttunut liikkumisesteisten kannalta parempaan suuntaan. Ensimmäinen suunnittelu- ja rakentamisohjeita sisältänyt julkaisu oli Ohjeita liikuntaesteiden poistamiseksi, jonka Invalidiliitto julkaisi 1965 (Häkkinen 1983a: 2). Vuonna 1973 rakennuslainsäädäntö edellytti ensimmäistä kertaa yleisön käyttöön tarkoitettujen tilojen rakentamisessa myös liikkumisesteisten huomioimista (Könkkölä 1999). Liikkumisesteitä on kartoitettu myös aikaisemmin mm. vuosina 1976-1981 kaikkiaan 97 paikkakunnalla (ks. Häkkinen 1983a). Kartoituksessa tarkastelun kohteena olivat ympäristön yksityiskohdat esimerkiksi kulkureittien mitoitus, kaltevuus, tasoerot ja esteet sekä palvelupisteet, joiden osalta tutkittiin pääsy lähimmältä kevyenliikenteen väylältä sisääntulo-ovelle ja rakennuksen sisällä reitti palvelupisteeseen. Yksityiskohdat jaettiin neljään ryhmään sen mukaan, oliko korjaus välttämätön, toivottava, erittäin vaikea vai oliko yksityiskohta suunnitteluohjeiden mukainen. Kartoituskaupungeissa tutkittiin kaikkiaan 35 549 yksityiskohtaa, joista korjausta vaati 79 % kohteista. Myös kunnissa vain viidesosa kohteista oli käyttökelpoisia sellaisenaan. Helsingissä kartoitettuihin alueisiin kuuluivat osa vilkkainta ydinkeskustaa, Alppila, Ruskeasuo ja Itä-Pasila. En lähde tarkemmin erittelemään tuloksia, sillä eri paikkakuntien kartoitustulokset eivät ole täysin vertailukelpoisia johtuen kartoituksen kirjavasta suorittamisesta. Lisäksi käytin omissa tutkimuksissa erilaista menetelmää. Vuonna 1977 eri vammaisjärjestöt perustivat Vammaisten yhdyskuntaprojektin (VYP) organisoimaan liikkumisesteiden kartoituksen koko maassa (Häkkinen 1983a: 2). Nykyisin VYP on nimeltään Vammaisten yhdyskuntasuunnittelupalvelu. Se on Invalidiliiton alaisuudessa toimiva yksikkö, jonka tarkoituksena on vaikuttaa yhdyskunta- ja rakennussuunnitteluun siten, että myös liikkumisesteisten kannalta olennaiset näkökohdat otetaan huomioon (VYP 1999). Myös Kynnys ry toimii osaltaan erilaisten vammaisten elämää vaikeuttavien esteiden poistamiseksi. Kynnyksen perustivat vammaiset opiskelijat 1973 (Kynnys 1999). 2.2. Rakentamista koskevia määräyksiä ja ohjeita Ympäristöministeriö on rakennuslain 13 §:n pykälän nojalla antanut julkisyhteisöjen hallinto- ja palvelurakennuksia koskevat määräykset ja ohjeet liikkumisesteettömyydestä (F1 1997). Rakentamismääräyskokoelman määräykset koskevat uudisrakentamista ja ovat velvoittavia. Niitä sovelletaan myös rakennuslupaa vaativiin muutos- ja korjaustoimenpiteisiin, jos katsotaan, että rakennuksen aiottu käyttötapa vaati liikkumisesteettömyyttä. Rakennusasetuksen 80 pykälässä (F1 1997) sanotaan seuraavaa: "Julkisyhteisöjen hallinto- ja palvelurakennusten sekä sellaisten liike- ja palvelutilojen, joihin tasa-arvon näkökulmasta kaikilla on oltava mahdollisuus päästä, sekä näiden tontin ja rakennuspaikan tulee soveltua myös niiden henkilöiden käyttöön, joiden kyky liikkua tai muutoin toimia on rajoittunut." Mielestäni uudet julkiset rakennukset vastaavat melko hyvin liikkumisesteisten tarpeita. Sisäänkäynnit ovat yleensä katutasossa ja hissit riittävän tilavia. Rakennusten soveltumiseen liikuntaesteisille vaikuttavat myös esimerkiksi ovet ja kynnykset, hygieniatilat, lattiapinnat, valaistus sekä painikkeet, joihin ulottuu myös pyörätuolista (ks. Suunnitteluopas 1998). Rakennuksessa täytyy olla tilava inva-WC, jonka koko on vähintään 250x230 cm. Inva-WC täytyisi sijoittaa mahdollisimman helposti saavutettavaan paikkaan. Kaikissa tiloissa, myös sisäänkäynneissä, kynnyksiä tulisi välttää. Jos kynnys on aivan välttämätön, sen korkeus saa olla enintään 2 cm (Suunnitteluopas 1998: 30). Vaikeampaa tuntuu olevan määritellä liiketilat, joihin tasa-arvon kannalta myös liikuntaesteisillä täytyy olla mahdollisuus päästä. Esimerkiksi 90-luvulla rakennetussa Pikku Huopalahdessa on useita pieniä liikkeitä, jonne pyörätuolilla ei pääse. Sen ymmärtää, että aikaisemmin rakennetuilla alueilla liikkumisesteisiä ei ole osattu ottaa huomioon. Palvelun, jonka sisäänkäynnissä on rappusia, omistajalla ei ole velvollisuutta laittaa sisäänkäynnin yhteyteen luiskaa, jolloin pyörätuolilla kulkeminen mahdollistuisi. Aina luiskalle ei edes olisi riittävästi tilaa. Luiskan kaltevuus saa enintään olla 8 % eli 1:12,5. Toisin sanoen 10 cm tasoero edellyttää 125 cm pituista luiskaa. (Suunnitteluopas 1998: 21). Näin pitkä luiska vaikeuttaisi muiden jalankulkijoiden liikkumista ja aiheuttaisi kompastumisvaaran erityisesti näkövammaisille. Jos luiska sijoitettaisiin seinän suuntaisesti, oven eteen täytyy varata tilaa pyörätuolilla kääntymistä ja oven avaamista varten. Mielestäni luiska voisi olla myös edellä mainittua jyrkempi, jolloin sen pituus lyhenisi. Tällöin siitä tulisi kuitenkin turvattomampi, pyörätuoli saattaa keikahtaa taaksepäin kumoon. Mutta huonompikin luiska olisi parempi kuin ei mitään. Turvallisuuden kannalta ulkona oleva luiska täytyy pitää lumettomana lämmityksen avulla ja siinä täytyy olla käsijohde (Suunnitteluopas 1998: 20). Helpointa olisi rakennussuunnitteluvaiheessa suunnitella sisäänkäynti samaan tasoon kadun kanssa, jolloin luiskaa ei tarvittaisi. Liikuntavammaisen sosiaaliselle elämälle mielestäni merkittävin este on asuinrakennukset. Niissä ei useinkaan ole hissiä ja jos hissi on, se on liian pieni pyörätuolille. Seikan takia ystävien luona kylässä käynti hankaloituu, vaikka oma asuintalo olisikin liikkumisesteetön. Rakennusasetuksen 80 § mukaan myös asuinrakennusten tulee soveltua liikkumisesteisille sen mukaan kuin rakennuksen käyttö edellyttää (F1 1998). Tätä pykälää on tulkittu siten, että vasta nelikerroksisiin ja sitä korkeampiin kerrostaloihin tarvitaan hissi. Parannusta tähän on odotettavissa, sillä Helsingin kaupunginvaltuusto on päättänyt, että tulevaisuudessa rakennetaan hissillisiä kerrostaloja ja luovutaan kolmikerroksisten hissittömien talojen rakentamisesta (Könkkölä 1999). Könkkölä (1994) esittelee julkisten rakennusten liikkumisesteiden poistamista käsittelevässä kirjassaan monia onnistuneita ratkaisuja, joiden avulla vanhat rakennukset on korjausrakentamisen yhteydessä saatu liikkumisesteisille soveltuviksi. Ihanteellista olisi, jos liikkumisesteiset voisivat kulkea samasta sisäänkäynnistä kuin muutkin. Vanhoissa julkisissa rakennuksissa on usein mahtavat ulkoportaat, jolloin sisäänkäynnin muuttaminen liikkumisesteisille sopivaksi on mahdotonta ilman, että rakennuksen ulkoarkkitehtuuri muuttuu merkittävästi. Tällöin parasta on erillisen katutasossa olevan sisäänkäynnin järjestäminen liikkumisesteisille. Näin on toimittu esimerkiksi Helsingissä Tuomiokirkon, Johanneksen kirkon ja Kansallismuseon kohdalla. Erillinen sisäänkäynti on varustettava vahtimestarin kutsunapilla. Luiska voi olla myös tyylikäs ja sointua rakennuksen ulkomuotoon kuten Rautatalossa ja Kalastajatorpalla. Yhden porrasaskelman tasoero on usein mahdollista korjata maanpinnan tasoa nostamalla, jolloin luiskaa ei tarvitse rakentaa eikä muutosta rakennuksen julkisivussa huomaa. Maanpintaa on vain nostettava riittävän laajalta alalta. Invalidiliitto ry:n toimitalo Helsingissä on hyvä esimerkki tällaisesta ratkaisusta. Kaikkia vanhojen julkisten rakennusten liikkumisesteitä ei vielä läheskään ole poistettu, vaikka paljon hyvää on jo saatu aikaiseksi. Esimerkkinä mainittakoon Helsingin kaupungin tietokeskuksen kirjasto, josta hain materiaalia työtäni varten. Kirjaston eteiseen pääsi hyvin, mutta itse kirjastoon päästäkseen täytyy kulkea ensin kaksi porrasaskelmaa alas ja sitten ylös, myös käsijohteet puuttuivat. Myöskään Museovirasto ei aina suhtaudu suopeasti liikkumisesteiden poistamiseen. Museovirasto on estänyt mm. Uuden ylioppilastalon korjaamisen liikkumisesteisille sopivammaksi. Jalkakäytävän ja suojatien välisen viistetyn reunakiven sopivaksi korkeudeksi on määritelty 3-4 cm (RT 1996: 2; Suunnitteluopas 1998: 15; vrt. Häkkinen 1983b: 7). Kyseinen korkeus on kompromissi eri vammaisryhmien tarpeiden välillä. Pyörätuolilla liikkuville ihanteellinen korkeus olisi 0 cm, jolloin liikkuminen olisi mahdollisimman sujuvaa, 3-4 cm korkeudesta kyllä pääsee, mutta se on hankalaa, etenkin jos käsivoimat ovat heikot. Näkövammaisten kannalta taas korkeuden täytyy olla vähintään 3-4 cm tai mieluummin enemmän, jotta valkoisella kepillä pystyy tunnistamaan reunan eikä näkövammainen vahingossa kävele ajoradalle. Opaskoira tajuaa suojatien alkamisen vasta kun korkeusero 3 cm (Häkkinen 1983b: 7). Yhdistetyllä jalkakäytävällä ja pyörätiellä reunakiven täytyisi olla 3-4 cm myös pyörätien kohdalla, jotta näkövammainen ei ajaudu ajoradalle. Käytännössä tämä ei kuitenkaan toteudu, sillä pyöräilijöillä olisi varmasti hieman toisenlainen käsitys asiasta. Toisaalta pyöräilyyn tarkoitettujen reittien täytyy soveltua pyöräilyyn ja jos reunakiveä käytetään kaupunkikuvallisista syistä, sen täytyy olla alle 1 cm (RT 1996: 2). Pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden väylät täytyisikin sijoittaa selvästi erilleen toisistaan, jolloin vaaratilanteet vähenisivät. Ainakin jalkakäytävän ja pyörätien voisi erottaa korokkeella eikä vain maaliviivalla, jota näkövammaiset eivät havaitse. Pyörätuolilla liikkuvalle yhdistetystä jalkakäytävästä ja pyörätiestä on taas etua, sillä kadunylityksessä voi väliaikaisesti käyttää reunakivetöntä pyörätien kohtaa. Vaikka edellä mainituista reunakiviä koskevista suunnitteluohjeista varhaisimmat on julkaistu jo 1983, niiden noudattaminen on edelleenkin hyvin kirjavaa ja sattumanvaraista. Oman kokemukseni mukaan reunakivien korkeus voi vaihdella olemattoman ja yli 10 cm korkeuden välillä. Katujen korjaustöiden yhteydessä tasoero suojatien ja jalkakäytävän välillä saattaa muuttua vääräksi, vaikka se olisikin alunperin ollut suunniteltu oikein. 3. HIEMAN ESIMERKKIALUEIDEN RAKENTAMISHISTORIAA 3.1. Katajanokan rakentamisen monikerroksisuus Katajanokan kaupunginosa sijaitsee Helsingin keskustasta itään työntyvällä niemellä. Viimeisen sadan vuoden aikana aluetta on rakennettu moneen eri otteeseen ja rantaviivaa muokattu, nykyinen Katajanokka on noin kolmanneksen alkuperäistä suurempi (Jaatinen et al. 1998: 7). Katajanokan länsiosassa oli asutusta jo 1700-luvulla, mutta nämä puuhökkelit purettiin pois, koska keisarivallan edustajien tavoitteena oli näyttävä kivikaupunginosa. Länsiosan uudet, komeat asuinkorttelit rakennettiin 1900-luvun vaihteessa jugend-tyylin mukaisesti. (Jaatinen et al. 1998: 8, 31). Vuoden 1895 jälkeen aloitettiin sataman ja varastokortteleiden rakentaminen. Sitä jatkettiin 1930- ja 1960-luvuilla. 1970-luvulla satama-aluetta muutettiin vastaamaan kasvavan matkustajaliikenteen tarpeisiin (Jaatinen et al. 1998: 42-45). Katajanokan itäkärkeen rakennettiin 1800-luvun alussa varuskunta-alue ja sen länsipuolelle vankila. 1970-luvulla suurin osa itäkärjen alueesta siirtyi valtiolta kaupungin omistukseen ja alue päätettiin kaavoittaa asuinalueeksi. Uutta kaupunkisuunnittelua edustava asuinalue rakennettiin vuosina 1977-1986 (Jaatinen et al. 1998: 9, 36-37). 3.2. Sodan jälkeen rakennettu Ruskeasuo Ruskeasuo sijaitsee noin 4,5 km keskustasta pohjoiseen Mannerheimintien pohjoispään ja Keskuspuiston välissä. Sodan jälkeen Helsingissä vallitsi asuntopula. Kaupunki hankki alueen omistukseensa 40-luvulla. Ruskeasuon eteläosa rakennettiin vuosina 1951-52 ja pohjoisosa 60-luvun alkuun mennessä (Mälkki & Verwijnen 1997: 96). 3.3. Pikku Huopalahden uusi asuinalue Pikku Huopalahti sijaitsee Ruskeasuon naapurina Mannerheimintien länsipuolella. Pikku Huopalahden alueen rajan ovat hieman ongelmalliset määritellä, sillä se kuuluu osittain Meilahden, Ruskeasuon ja Etelä-Haagan osa-alueisiin (Helsinki alueittain 1997: 52). Aikaisemmin maaperän huonon laadun takia rakentamatta jääneen alueen asuntorakentaminen alkoi 1988 ja koko alue saadaan valmiiksi vuoteen 2000 mennessä (Korhonen 1998: 22-23). Pikku Huopalahden katuihin on kiinnitetty erityistä huomioita ja sinne on tehty erillinen kadunkalustesuunnitelma (Helsinki rakentaa 1996: 71). Näin ollen katualueet, erityisesti Tilkantori, toimivat miellyttävinä sosiaalisina tiloina. 4. KATUYMPÄRISTÖN KARTOITUS LIIKKUMISESTEISEN KANNALTA Tarkastelin katujen soveltuvuutta liikkumisesteisille Katajanokalla ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa. Lähtökohtana oli tehdä havaintoja pyörätuolilla liikkumisen sujuvuudesta, sillä näkevänä minun oli vaikeaa ajatella katuja näkövammaisen kannalta. Niinpä en havainnoinut liian matalia parvekkeita, kadulle auki olevia ovia, väärin sijoitettuja liikennemerkkejä tai muita seikkoja, jotka aiheuttavat törmäysvaaran näkövammaiselle. Mittasin tutkimusalueilta kaikki reunakivet suojatien kohdilta puolen senttimetrin tarkkuudella. Jaoin mittaustulokset 3 luokkaan; 0-2 cm, 2,5-4 cm ja 4,5 cm tai enemmän. Pyörätuolilla liikkuvan kannalta 0-2 cm korkeat reunakivet olisivat ihanteelliset, kadunylitykset onnistuvat sujuvasti, mutta liian matalat reunakivet ovat näkövammaiselle vaaralliset. Luokka 2,5-4 cm taas vastaa kompromissikorkeutta vammaisryhmien tarpeiden välillä. Näkövammaiset pystyvät havaitsemaan reunakivet ja pyörätuolilla pääsee niiden yli, mutta se on hankalaa ja epämiellyttävää. 4,5 cm ja sitä korkeammat reunakivet ovat jo mahdottomat ylittää pyörätuolilla. Mittasin reunakiven korkeuden aina mahdollisimman matalasta kohdasta. Jos ajoradan ylitti yhdistetty jalkakäytävä ja pyörätie, tein mittauksen pyörätien kohdalta, jossa reunakiveä usein ei ollut ja tulokseksi tuli näin 0 cm. Kiinnitin huomiota myös muihin kaduilla pyörätuolilla liikkumista hankaloittaviin seikkoihin kuten sadevesikouruihin ja mukulakivialueisiin. Tutkin Katajanokalta 244 suojatien kohdalla olevaa
reunakiveä. Reunakivistä 63 % on 0-2 cm,
Alueen rakentamisajankohta vaikuttaa sadevesikourujen määrään. Katajanokan länsiosan 1900-luvun vaihteessa rakennettu alue on täynnä sadevesikouruja, kun taas itäosan uudemmalla asuinalueella niitä ei ole lainkaan. Sadevesikourut haittaavat pyörätuolilla liikkumista, sillä ne aiheuttavat epämiellyttävää epätasaisuutta kadulle. Toisaalta näkövammaiset saattavat käyttää sadevesikouruja sijaintinsa paikantamiseen. Mielestäni sadevesikouruista näkövammaiselle koituva hyöty on pyörätuolilla liikkuvalle aiheutuvaa haittaa pienempi, niinpä sadevesikourut kannattaisi tasoittaa ja johtaa vesi pois kadulta maan alitse. Katajanokalla on myös muutamia mukulakivialueita, jotka tekevät pyörätuolilla liikkumisen hankalaksi. Näkövammaisille mukulakivistä on muista kaduista erottuvan pintamateriaalinsa vuoksi hyötyä suunnistaumisessa. Vaikka Merisotilaantorin mukulakivet ovat esteettisesti kauniita, alue pitäisi saada tasaisemmaksi, sillä se kuuluu lähellä olevan opiskelija-asuntolan vammaisten asukkaiden päivittäiseen elinpiiriin. Katajanokan pohjoisosan Laivastokadulla jalkakäytävä hetkellisesti kapenee. Kadun yli kulkee viereiseen rakennukseen liittyvä arkkitehtuurinen uloke, jonka tukirakenteisiin on jalankulkijoita varten tehty kapeat kulkuaukot. Aukoista leveällä pyörätuolilla ei välttämättä mahdu kulkemaan. Ohittaakseen kapean kohdan on mentävä ajoradan kautta, jonne pudotus jalkakäytävältä on korkea ja siten myös takaisin jalkakäytävälle pääsy on hankalaa. Yllättävät rakenteet jalkakäytävällä aiheuttavat törmäysvaaran näkövammaisille. 4.3 Ruskeasuo-Pikku Huopalahden kadut Tutkin yhteensä 208 reunakiveä Ruskeasuo-Pikku
Huopalahden alueelta. Myös näistä suurin osa
on liian matalia näkövammaisten kannalta; 84 %
reunakivistä on 0-2 cm korkeita. Myös Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa sadevesikouruista voi päätellä alueen rakentamisjärjestyksen. Aikaisemmin rakennetussa Ruskeasuolla on parilla kadunpätkällä sadevesikouruja, mutta Pikku Huopalahdessa niitä ei ole. Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa ei ole mukulakivialueita eikä muita pyörätuolilla liikkumista haittaavia seikkoja. Silti Pikku Huopalahdessa kadut ovat esteettisesti kauniita. Katujen pintoja on elävöitetty käyttämällä eri värisiä materiaaleja, mutta ne eivät aiheuta epätasaisuutta. 5. PALVELUIDEN SAAVUTETTAVUUS PYÖRÄTUOLILLA Kartoitin Katajanokan ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahden palvelut mahdollisimman kattavasti ja jaottelin ne kolmeen luokkaan sen mukaan, miten palveluun pääsi pyörätuolilla. Sijoitin 1. luokkaan kuulumaan palvelut, jotka ovat katutasossa tai joihin on kiinteä luiska. Mielestäni silloin palveluun pääsee pyörätuolilla itsenäisesti edellyttäen, että henkilöllä on käsissään oven avaamiseen vaadittavat voimat, sillä automaattisesti aukeavia ovia on vähän. 2. luokkaan kuuluvien palvelujen ovelle on 1-2 rappua tai käytettävissä on paikalleen tarvittaessa siirrettävä irtoluiska. Palvelu on tavallisella pyörätuolilla saavutettavissa, jos mukana on avustaja, joka vetää pyörätuolin takaperin rappusia pitkin sisälle tai hakee sisältä luiskan paikalleen. Jos luiskaa ei ole käytettävissä, sähköpyörätuolilla ei palveluun pääse, sillä tavallista pyörätuolia painavampana sitä on vaikea nostaa sisään. 3. luokan palvelujen sisäänkäynnissa on 3 rappua tai enemmän, jolloin pyörätuolilla on lähes mahdotonta päästä sisälle. Tietysti tällainen rajanveto rappusten mukaan on vaikeaa eikä aina päde. Jos pyörätuolissa istuva henkilö haluaa jonnekin ja vahvoja avustajia on tarpeeksi, niin pyörätuoli on mahdollista kantaa vaikka useamman kerrosvälin matkan. Tarkastelin Katajanokalla 119 palvelua. Palveluista noin
kolmasosaan (34 %) pääsee pyörätuolilla
itsenäisesti. 30 % palveluista on sellaisia, joiden
ovelle on 1-2 rappuja ja 36 % tapauksista rappuja on tästäkin
enemmän. Kuva 3.
Katajanokan palvelut. Tarkastellaan seuraavaksi tarkemmin, millaisia palveluja
Katajanokalta löytyy ja mihin niistä pyörätuolilla
pääsee tai ei pääse. Ravintoloita, joihin kuuluviksi lasken kaikenlaiset ruokapaikat ja kapakat, on Katajanokalla on yhteensä 13. Niistä neljään pääsee pyörätuolilla sujuvasti. Suurin puute on, että Katajanokan kuuluisalle Casinolle (79) ei pääse pyörätuolilla. Kanavakadun ravintolan (44) portaiden käsijohteeseen on asennettu porrashissi, joka kuljettaa pyörätuolissa istuvan henkilön portaat ylös. Olen tosin kuullut, että hissi ei aina toimi. Sellaisessa tilanteessa avustajan täytyy mennä ensin sisälle ja pyytää henkilökuntaa avaamaan ravintolan takaoven, josta sisälle pääsee keittiön kautta. Kahviloiden osalta tilanne on parempi, kuudesta kahvilasta neljään pääsee pyörätuolilla. Myös kioskeissa asioiminen onnistuu. Katajanokalla on yksi pankki (98) Satamakadulla, mutta sen sisäänkäynnissä on rappusia. Laskujen maksuautomaatti sijaitsee pankin eteisessä, joten se jää myös pyörätuolilla liikkuvan ulottumattomiin. Pankkiautomaatteja Katajanokalla on 3, niiden luokse pääsee pyörätuolilla, mutta usein pyörätuolissa istuva ei yllä nappuloihin. Katajanokalla on kaksi matkustajaterminaalia, Kanavaterminaali (26) lännessä ja Katajanokan terminaali (27) etelässä. Terminaaleissa liikkuminen pyörätuolilla sujuu hyvin. Kanavaterminaalissa ei kuitenkaan ole inva-WC:tä, mikä on erittäin suuri puute. Vaikka Kanaterminaalin sisäänkäynnissä on paljon portaita, pyörätuolilla pääsy sinne on tehty mahdolliseksi riittävän pitkällä ja loivalla rakennuksen suuntaisella luiskalla. Luiskan avulla pääsee myös terminaalirakennuksessa olevaan Postiin. Uspenskin katedraali tuntuu olevan liian arvokas rakennus, jotta siellä voisi tehdä muutoksia myös pyörätuolilla liikkuvien pääsyn helpottamiseksi sinne. Autolla pääsee ylös mäelle katedraalin viereen, mutta sisäänkäynti jää vielä noin 10 rapun päähän. Rappusiin on mahdollista laittaa kaksi irrallista luiskakiskoa, joita pitkin tavallisen pyörätuolin voi vetää sisälle, jos voimat riittävät. Sähköpyörätuolilla katedraaliin pääsy on mahdotonta. Muista palveluista mainittakoon, että Katajanokalla on 6 parturi-kampaamoa, joista vain kahteen pyörätuolilla pääsee. Kahteen pesulaan ja suutariin on 1-2 rappua. Myös monet pienet erikoisliikkeet ovat ongelmallisia, esimerkiksi kukka- ja kirjakauppaan on pyörätuolilla on hankalaa mennä. Valokuvausliikkeeseen ja apteekkiin pääsee, apteekki on varustettu erikoissisäänkäynnillä pyörätuolilla liikkuvia asiakkaita varten. Hotelleihin ja kongressikeskukseen en löytänyt pyörätuolille sopivaa ovea. Katajanokalla on paljon erilaisia toimistoja kuten arkkitehti-, asianajo- ja tilitoimistoja sekä kiinteistöhuoltopalveluja, joihin ei pyörätuolilla pääse. Tämä ei ole kovin suuri puute, sillä harvemmin tällaisia palveluja tulee käytettyä. Katajanokalla sijaitseviin Ulkoasiainministeriöihin pääsee vaihtelevasti. 5.3. Ruskeasuo-Pikku Huopalahden palvelut Ruskeasuo-Pikku Huopalahdesta listasin yhteensä 106
palvelua. Tällä alueella tilanne palveluiden
saavutettavuuden suhteen on parempi kuin Katajanokalla, sillä
yli puoleen (54 %) palveluista pääsee pyörätuolilla
sujuvasti. 11 % palveluista kuuluu huonoimpaan luokkaan,
sisäänkäynnissä on 3 rappua tai enemmän.
Kuva 4. Ruskeasuon-Pikku
Huopalahden palvelut. Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa on 5 ruokakauppaa, joista neljään pääsee pyörätuolilla itsenäisesti (taulukko 2). Ruskeasuolla sijaitsevaan kauppaan (58) mentäessä tarvitaan apua, sillä ovelle johtava luiska on liian jyrkkä ja seinän suuntainen eikä oven edessä ole riittävästi tilaa kääntymiseen. Kyseinen kauppa on myös sisältä erittäin ahdas. Alueen paras ruokakauppa (4) liikkumisesteisen kannalta sijaitsee Pikku Huopalahden eteläosassa. Kauppa on katutasossa, ovet aukeavat automaattisesti ja kauppa on tilava. Ilolla olen voinut todeta, että Mannerheimin ja Korppaanmäentien risteyksessä olevaa kauppaa (3) on remontoitu syksyn aikana, nyt ovi aukeaa itsestään ja kauppa on saanut lisää tilaa, tosin kassojen välit ovat vieläkin liian ahtaat. Huoltoasemia alueella on 2. Ruskeasuon huoltoasema (15) on liikuntaesteisen kannalta hyvin varustettu, sieltä löytyy inva-WC. Sisääntuloluiska on hienosti suunniteltu ja se sopii hyvin muuhun ympäristöön. Joskus luiskaa on vaikea käyttää, sillä myynnissä olevia tavaroita tahtoo kasaantua luiskalle. Ehkäpä luiska on liiankin huomaamaton. Aikaisemmin huoltoaseman varustukseen on myös kuulunut kutsunappi, jonka avulla vammainen autoilija on saanut apua tankkaamiseen. Toinen huoltoasema (97) Vihdintien varrella on hieman mystinen tapaus; sisäänkäyntiin on kahden puolen alun perin rakennettu luiskat, mutta ne eivät johdakaan ovelle vaan päättyvät lasiseinään, jonka takana säilytetään tavaroita. Onkohan tilan tarve ajanut liikkumisesteisten asiakkaiden edelle. Peruspalvelut ovat Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa riittävän hyvin pyörätuolin saavutettavissa. Kampaamoista, ravintoloista, kioskeista suurimpaan osaan pääsee, myös apteekki, pankki ja posti sijaitsevat katutasossa. Puuttena Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa kuten Katajanokallakin on pienten erikoisliikkeiden huono saavutettavuus pyörätuolilla. Rakennuslaki edellyttää uudis- ja korjausrakentamisessa myös liikkumisesteisten huomioimista, jos rakennuksen aiottu käyttötapa sitä vaatii. Julkisissa rakennuksissa tilanne on tässä suhteessa melko hyvä. Sen sijaan pieniin liikkeisiin pyörätuolilla on usein vaikea päästä. Luiskia ei ole. Palvelujen tarjoajille eivät tunnu kelpaavan ne lisätulot, joita liikkumisesteiset toisivat. Toisaalta kaikkiin erikoisliikkeisiin ei tarvitse päästäkään, sillä liikkumisesteinen saa puuttuvat palvelut Helsingin keskustasta. Jalkakäytävän reunakivet ovat ongelmallisia. Jotta pyörätuolilla liikkuminen olisi sujuvaa, reunakiviä ei pitäisi olla ollenkaan, mutta silloin näkövammaisilla on vaara kävellä ajoradalle. Pitäisikin kehitellä jokin keino, jolla näkövammaiset havaitsisivat ajoradan ilman reunakiviä. Tutkin esteettömän ympäristön toteutumista Katajanokalla ja Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa. Hypoteesini oli, että mitä myöhemmin alue on rakennettu, sitä paremmin liikkumisesteiset on otettu huomioon. Jalkakäytävän reunakivet ovat molemmilla alueilla liian matalia. Katajanokalla kolmasosaan palveluista pääsee pyörätuolilla sujuvasti, vastaava luku Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa on 54 %. Katajanokalla on uudemmassa itäosassa liikkumisesteiset otettu selvästi paremmin huomioon kuin Luotsikadun vanhassa jugend-ympäristössä, Ruskeasuo-Pikku Huopalahdessa rakentamisajankohdat eivät vaikuttaneet palveluiden saavutettavuuteen yhtä selvästi. Julkinen ympäristö on viime vuosikymmeninä muuttunut liikkumisesteisten kannalta paremmaksi. Paljon työtä on vielä tehtävänä etenkin asennemuokkauksen saralla. Toivon, että työni osaltaan auttaa ihmisiä näkemään rakennetun ympäristön epäkohtia ja toimimaan niiden poistamiseksi. F1 (1997). Suomen rakentamismääräyskokoelma. Liikkumisesteetön rakentaminen. Määräykset ja ohjeet 1997. Ympäristöministeriö, Helsinki. Helsinki alueittain (1997). 172 s. Helsingin kaupungin tietokeskus, Helsinki Helsinki rakentaa (1996). 184 s. Helsingin kaupunki, rakennusvirasto, Helsinki Häkkinen, Auri (1983a). Liikuntaesteiset rakennetussa ympäristössä - kartoitukset vuosina 1976-1981. Invalidiliitto ry, Vammaisten yhdyskuntasuunnittelupalvelu 1/1983. 39 s. Häkkinen, Auri (1983b). Liikuntaesteiset rakennetussa ympäristössä - suunnitteluohjeet. Invalidiliitto ry, Vammaisten yhdyskuntasuunnittelupalvelu 2/1983. 14 s. Jaatinen, Carina, Tommi Lindh & Hannu Lunkka (1998). Helsingin kantakaupungin rakennuskulttuuri, Katajanokan kaupunginosan inventointi. Helsingin kaupunginmuseon tutkimuksia ja raportteja 2/1998. 52 s. Korhonen, Erkki (1998). Ruoholahti, Pikku Huopalahti, Meri-Rastila ja Kallahti muuttaneiden silmin. Helsingin kaupungin tietokeskus, tutkimuksia 1998:8. 144 s. Könkkölä, Maija (1994). Ongelma vai haaste; julkisten rakennusten liikkumisesteiden poistaminen. 154 s. Painatuskeskus Oy, Helsinki. Könkkölä, Maija (1999). Vammaisten
huomioonottaminen rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelussa.
Kynnys (1999). http://www.kynnys.fi/kynnysry.htm (11.10.1999). Mälkki, Mikko & Jari Verwijnen (toim.)(1997).
Avauksia kaupungin anatomiaan. 125 s. RT (1996). RT 98-10607. Kevyenliikenteen väylät. 8 s. Rakennustietosäätiö, Helsinki. Suunnitteluopas (1998). Esteetön rakennus ja ympäristö; kaikille soveltuva liikkumis- ja toimintaympäristö. 78 s. Tammer-Paino Oy, Tampere. VYP (1999). Yhdyskunta ja rakennussuunnittelu. http://www.invalidiliitto.fi/portal/esteeton.fi/fi/vyp/ (11.10.1999). |